?

Log in

No account? Create an account

Lucilla Anacharsis writes

about writing

Journal Info

gackt
Name
lucillalin

View

Navigation

March 9th, 2013

Puoli-ihmiset


Tarinassani on sankari ja romanssikin?Collapse )

January 1st, 2013

Jokaisella kirjoittajalla on tropeensa ja kliseensä. Jotkut niistä ovat todella kummallisia - esim joskus teininä luin Peter Hoegia ja kaikissa sen kirjoissa jonkun henkilon sormet katkaistiin taittamalla niitä taaksepäin toisen henkilon toimesta. Anne Ricen kirjoissa kaikki miehet ovat kauniita ja kovia paskanjauhajia. Dickensin kirjoissa on persoonallisia sivuhenkiloitä ja ihmisten nimet kuvastavat niiden luonteita ja Victor Hugo harrastaa pitkiä moraalisia pohdintoja ja väittelyä itsensä kanssa. Tämän lisäksi kirjallisuudessa on omat tropeet ja kliseensä joita loytää vaikka TV Trope's sivustolla, josta pidän kovasti - naiskirjailijat mielellään lässyttävät ihmissuhdeasioista, brittikirjailijat rrrrankistelevat, fantasiakirjailijat kierrättäät samantyyppisiä nimiä ja pseudokeskiaikaista kuvastoa ja niinedelleen.

P9170118
Huomaa kiinnostukseni erikoisiin silmiin ja sormiin kiinnitettäviin teräviin aseisiin...

Ihmissuhteiden kanssa minua on aina kiinnostanut enemmän sellaisten ihmisten välinen kanssakäyminen jotka vain joutuvat olemaan keskenään tekemisissä: sisarukset ja muut sukulaiset ja erilaiset tilanteet, jossa erilaiset ihmiset joutuvat tyoskentelemään/seikkailemaan toistensa seurassa, mikä yleensä aiheuttaa kaikenlaisia jännitteitä ja konflikteja. Ystävyyssuhteita esiintyy vähän ja romanttisia suhteita ei ollenkaan.

Moni kirjoittaja kokee romantiikan, erotiikasta puhumattakaan hankalaksi. Se käsitys mikä meillä on parisuhteesta ja romantiikasta pitkälti Romantiikan aikakauden kehittämien ideoiden ansiosta on kerta tuhanteen kertaan kirjoitettua, ja vaikka monelle se rakkaus on se kaikista tärkein aihe ja kiinnostus ihmissuhdessaippuaan loputonta, minulla se saa aina mielenkiinnon lopahtamaan. Varsinkin kolmiodraama on minulle varsinaista nukutuslääkettä.

Mutta kaikkea pitää kokeilla paitsi kansantassia ja sukurutsaa vai miten se nyt menikään... Ei ole mitään syytä, miksi en voisi kirjoittaa romanssia johonkin tarinaan, vaikka leikitellä sillä, miten romanttiset haihattelumme eivät oikeastaan ikinä kohtaa reaalimaailmaa. Tai millainen olisi parisuhde jos koko käsitystä romantiikasta nykymuodossaan ei tarinan todellisuudessa olisi edes olemassa? Tämä on kiehtova aihe, tarpeeksi vanhoja lähteitä tutkimalla kun huomaa, miten erilainen käsitys romantiikasta tai parisuhteesta on eri aikoina oikein ollutkaan. Kirjoitin tänään ruokatunnillani toissä asiaan liittyen pienen pätkän jonka sijoitin aikaisemmin kirjoittamaani fantasiamaailmaan ja epä-questiin (kainoliero ehkä muistaa tuon tarinani, jossa riideltiin, salamurhattiin ja poltettiin oopiumia tms eikä kukaan oikein ollut tyytyväinen "questinsa" lopputulokseen)

Hän suri sitä, että ei kieltämättä lapsellisista toiveistaan huolimatta saisi aviomistä, joka toisi hänelle kunniaa ja jota muut naiset kadehtisivat

No, minulla on tuohon romanssi-ideaan liittyviä juttuja päässä, yksi kiinnostava aihe on suuressa maailmassa puhuttava "Jihad Romeo" ilmio, jossa ääriliikkeet käyttävät nuoria miehiä viettelemään vihollisryhmien romanssista haikailevia neitosia. Omassa suunnitelmassani tuo liittyisi "Futuropunk" -maailmaani vihollismaiden väliseen konfliktiin.

Toinen asia joka on pakko kohdata jossain vaiheessa on seksi. Seksikohtaukset ovat kirjoissa kamalia, usein tarpeettomia, päälleliimattuja ja ankeita, mieleeni tulee vain yksi esimerkki jossa seksikohtaus tuntui tärkeältä osalta tarinaa ja toimi hyvin (Tevisin "Mockingbird") Englannissa palkitaan vuosittain huonoimman seksikohtauksen kirjoittaja ja ehdolla on aina tunnettuja ja arvostettuja kirjailijoita. Seksin hankaluus kirjallisuudessa johtuu ehkä sen ruumiillisuudesta - samalla tavallahan syominen voi tuntua tyydyttävältä ja ruoka on monelle intohimo mutta syomisen -kuvaaminen - on sekä kirjoitettuna, että varsinkin filmillä jotenkin banaalia, rumaa ja naurettavaa. Seksi on meidän päässämme hienoa, mutta IRL hassua koska ihmiset ovat hassu laji.

Mutta silti sitä on kokeiltava. Senkään ei tarviste olla ihannoivaa, romantisoivaa tai kaunistelevaa tai "ah olen niin rohkea" provosoivaa, voin käsitellä aihetta miten ikinä haluan.

Yksi pahimmista synneistäni kirjoittajana on väkivalta. Puolustuksekseni voin sanoa sen, että tarinoissani väkivalta kuitenkin sattuu fyysisesti ja vaikuttaa sen uhrien ja suorittajien psyykeen, kyseessä ei ole mikään Tarantinomainen hellurei heitänpäs hyvän läpän ja ammun sun pään tohjoksi- väkivalta. Mutta silti jollain tavalla estetisoin väkivaltaa. Muiden URS-kirjoittajien tekstejä lukiessa huomaan usein, että muilta tarina onnistuu jännitteineen ja konflikteineen päivineen ilman että ketään hakataan tohjoksi tai revitään riekaleiksi. Pakko tuon nyt on onnistua minultakin! Jos Sotarosvo-tarinassani viime vuonna oli sivukaupalla kidutuskohtauksia, pyrin kirjoittamaan ainakin yhden tarinan, joka on jännittävä - ilman verta ja suolenpätkiä.

Omat tropeeni näkyvät liittämässäni kuvassa: kuvailen aina innokaasti hahmojeni silmiä ja katsetta ja minulla on erikoinen pakkomielle terävistä, sormiin kiinnitettävistä aseista (tuollainen esiintyy ainakin 3 tarinassani jotka kaikki sijoittuvat aivan eri ympäristoon ja maailmaan: ainakin dystopiatarinoissani, fantasiatarinassani ja apokalyptisessa tarinassani on tuollainen aseviritelmä) Lisäksi harrastan taidehistoriallisen nippelitiedon viljelemistä, pikkunokkelaa dialogia ja olen kehittänyt apteekillisen erilaisia täysin fiktiivisiä huumeita. Olen varmaan lukenut liikaa William Gibsonia tai jotain. Kaikkia pakkomielteitäni lukijaparat eivät välttämättä edes aavista - esim sitä, että nimeän henkiloni usein vähemmän tunnettujen historiallisten taiteilijoiden tai suunnittelijoiden mukaan. IRL barokki-suunnittelija ja kalvinistipakolainen Daniel Marot varmaan pyorii haudassaan.

Jos olisin oikein rohkealla tuulella lupaisin vielä, että yritän sijoittaa jonkun tarinani nykypäivään ja ihan tosimaailmaan, en oikein tiedä miksi pelkään tuota niin paljon. Ehkä jätän tuon vuoteen 2014, kuka tietää...

February 4th, 2012

Cillian

Share
johan
Näin nyt tuon uuden scifi-elokuvan "In Time". Sen idea oli hyvin mielenkiintoinen - aika toimi siinä valuuttana, mikä aiheutti dramaattisia tilanteita ja aikaan liittyviä sanaleikkejä. Juoni oli sitä tasoa, josta marssii läpi keskikokoinen biisonilauma, henkilohahmot moniulotteisia kuin paperinuket ja hiukan puhallettavan barbaran näkoiseksi meikattu naispäänosanesittäjä ravasi läpi koko elokuvan aivan uskomattomissa korkokengissä. Hänellä oli siis todella korkeakorkoiset kengät joka ikisessä kohtauksessa, jopa silloin kun hänen selviytymisensä riippui siitä miten nopeasti hän pystyisi juoksemaan. Justin Timberlake esitti pääosaa - ihan oikeasti. Hyvä idea oli tuhottu aika tehokkaasti huonolla juonella.

Mutta sitten hyviin puoliin. Siinä oli Cillian Murphy.

Elokuvaa kutsuttiin jossain termillä "Gattaga for the Occupy generation" tuon nyt jo hiukan hiipuneen telttailutrendin mukaan. Parempi termi (joka kuvaa kyllä minun sukupolveanikin) olisi tietenkin "Confused film for a confused generation"

Mutta siinä oli Cillian Murphy

February 3rd, 2012

parodia

Share
cyber
Mun salainen heikkous on Youtuben pop-parodiat. En kuuntele mainstream-musiikkia juuri ollenkaan, mutta viimeisimpien hittien parodioiden parissa kuluu aikaa huomattavasti. Varsinkin rap-parodiat ovat jotain aivan mahtavaa, samoit Lady GaGa-parodiat.

Pari brittikaveriani ovat kovia Lana Del Rey-faneja ja olen seurannut voyerismimielessä netissä riehuvaa keskustelua kyseisen artistin syvimmästä olemuksesta. Tässäkin tapauksessa parodia voittaa alkuperäisen tuotteen:





Huvittavintahan Lana Del Reyssa on tunnepitoisten sanoitusten yhdistäminen olemukseen, jota voisi kuvailla sanoilla "valiumia syonyt ja tylsistynyt kotirouva", sellainen täydellisen ilmeeton katse ja totaalinen tulkinnan puute äänenkäyton osalta. Tässä parodiassa katse pysyy suorastaan hypnoottisen ilmeettomänä ja välillä taas eleet ja ilmeet ovat hauskasti ristiriidassa äänen monotonisuuden kanssa.

January 28th, 2012

Ystäväni, ihailijani ja vihamieheni saattavat ehkä ihmetellä asennettani par'aikaa käytäviin presidentinvaaleihin ja sen käsittelyyn sosiaalisessa mediassa. Asennettani voisi kuvailla sanoilla "lievimmillään avoimen vihamielinen". Aluksi vain ragesin ja rikoin uudenvuodenlupaustani käyttäytyä "stoalaisemmin", sitten yhtä lailla ärsyyntynyt kaverini vinkkasi "app"ista, jolla saa filtteroityä Facebookissa koko karnevaalin blokkaamalla sanoja vähän samalla tavalla kuin e-mailin taistelussa viagraa ja feikkirolex-mainoksia vastaan.  Tuo toimii suurimman osan ajasta, mutta samalla tavalla kuin e-mailin kanssa joku kokeilee aina erilaisella sanamuunnoksella josko sittenkin kaipaisin potenssilääkettä, rantarolexia, tohtorinpapereita tai yksisarvisella helvetin toisessa piirissä ratsastavaa Haavistoa. En ole koskaan pitänyt poliitikoista ja teen aina äänestyspäätokseni pitkin hampain ja pahoilla mielin (toisaalta en myoskään kuulu niihin typeryksiin, jotka syyttävät kaikista maailman ongelmista "poliitikkoja" jonkinlaisena pahan liittoutumana -nähdäkseni poliitikot heijastavat pitkälti sitä kulttuuria, josta ne ponnistavat: nepotistisissa maissa poliitikot suosivat sukulaisiaan, korruptoituneissa ottavat vastaan mafiarahoja, totalitaristisissa johtavat raakoja erityisjoukkoja ja salaista poliisia, suomalaistyyppisessä hyväveli-sossulassa, noh, toimivat kuten vain suomalainen poliitikko osaa. Mutta, missään tapauksessa, he eivät ole sen pahempia kuin me taviksetkaan)

Koska olen rationaalinen ihminen (tai ainakin yritän olla) olen pyrkinyt analysoimaan Haavisto-hehkutuksen aiheuttamaa raivoa rationaalisesti. Yksi syy on se, että olen aina vaistonvaraisesti vastakarvaan, jos muut tuntuvat hehkuttavan aivan kritiikittomästi ketä tahansa elossa olevaa miestä tai naista. En ole milloinkaan ihaillut yhtään poliitikkoa, mitä nyt muutaman silkka häikäilemättomyys tai naiivius aiheuttaa sellaisen "kehtaisimpa minäkin" reaktion. Vaikka en ole itse milloinkaan ihaillut elossa olevaa poliitikkoa (paria kuollutta kunnioitan, ihmisinä ne nyt olivat pahoja siinä missä mekin, mutta tekivät muutamat ihailemisen arvoisen urotyon tosipaikan tullen), tunnen paljon ihmisiä, jotka ovat ihailleet elossa olevia poliitikkoja: pari amerikansukulaistani ei voinut millään uskoa Clintonia asemaansa väärinkäyttäväksi häntäheikiksi ja joskus millenia sitten Hugo Chavezkin oli kunnioitettava mies. Jotkut brittiystäväni intoilivat liberaalidemokraateista ja olivat sitten aidosti ihmeissään kun maan politiikka jatkui yhtä sekavana kuin ennenkin. Obama oli koko ex-yliopistoni mukaan Jeesuksen toinen tuleminen. Esimerkkiä poliitikosta, joka olisi osoittautunut kunnioituksen arvoiseksi viime aikoina ei tule mieleen.

Inhoan myos tunteisiin vetoamista. Tämän takia luen aina brittiuutiset lehdestä ja boikotoin televisiouutisia. En halua lukea tai kuulla tunnepitoista vaahtoamista. Syyllistyn itse usein tunnepitoiseen vaahtoamiseen, mutta en siedä sitä muilta. Tämänhetkisessä presidentti-agitaatiossa ei ole muuta tehtykään, tosin aivan ymmärrettävästä syystä.

Presidentillä ei ole juurikaan valtaoikeuksia. Tämä on Koiviston ajan perua, häntä nähtävästi kauhistutti Kekkosen ajan ylilyonnit. Mikäs siinä, ajatus Halosesta ihan oikeasti vallan kahvassa saisi minut menettämään youneni lopullisesti. Mutta nykyinenkään tilanne ei ole oikein ihanteellinen - presidentistä puhutaan "arvojohtajana". Sori nyt vaan, jos en halua jonkin tädin tai sedän selittävän televisiossa miten minun pitää ajatella. Arvot syntyvät vähän erilaisessa prosessissa kuin valtion sanelemana. Paitsi Pohjois-Koreassa. Kuitenkin tuo valtaoikeusjuttu tekee koko presidentinvirasta vähän tarpeettoman, ennemmin äänestäisin vaikka EU-politiikasta. Sen puolesta voisin agitoida itsekin...

Perheessäni vaalittiin vaalisalaisuutta. Vanhempani eivät kertoneet toisilleen, ketä äänestivät. Minä en kertonut heille (paitsi tänä vuonna), ketä äänestin. En tiedä ketä sisarukseni äänestävät. Samaan aikaan kaveripiirini riehuu, mesoaa, ilkkuu ja hyppii ja pomppii kuin apinalauma. Ja painostaa. Tästä pääsemme ehkä ketutukseni perimmäiseen lähteeseen:

En ole kerta kaikkiaan saanut äänestää presidentinvaaleissa, joissa ei pelattaisi identiteettipolitiikkaa. Minä vihaan identiteettipolitiikkaa. Ensimmäiset vaalit, joissa sain äänestää olivat ne vaalit, joilla Tarja Halonen valittiin virkaansa. En kerro ketä äänestin silloin, en edes muista tarkasti, mutta sen muistan aina, mitä ystäväni sanoivat toisen kierroksen koittaessa:

"Sun on pakko äänestää Halosta, mieti nyt, me voidaan saada naispresidentti"

Ai että oikein pakko. En äänestänyt toisella kierroksella ollenkaan. Nyt äänestin, mutta kuten aina ennenkin, en tule kertomaan kenellekään internetissä ketä. Presidentit tosiaan ovat paras argumentti perustuslaillisen monarkian puolesta.



January 25th, 2012

Nano 2 luku

Share
cthulhu
Tämä nanoni on sillain daideellinen, että jotkut luvut ovat vain muutaman lauseen mittaisia...
Read more...Collapse )

Nano, 1 luku

Share
johan

10 vuotta myohemmin...Collapse )

January 24th, 2012

NaNo-tarinan prologi

Share
johan

Paheneva nälkä heikotti ja Hadri sai vain vaivalloisesti kiivettyä kallion huipulle. Tuolta vartiopaikalta katsottuna koko maailma oli pelkkää vihreää - loputon viidakko, lumpeiden pilkuttama turkoosinvärinen järvenselkä ja sammal kallionpinnalla. Ilma oli kostea ja kuuma. Viidakkokuoriaiset sirittivät, linnut kaukana puiden latvoissa sirkuttivat ja huhuilivat ja kaukaa - mutta ei niin kaukaa kuin eilen - kuului hoivinikoirien ulvonta. Hadri yritti päätellä miten monen kilometrin päässä lauma oli tänään. Hän laskeutui vartiokalliolta ja pyyhki hikisiä kiharoita pois otsaltaan. Nicolas, hänen vartiotoverinsa, kyykisteli pansaikossa poimien mehulehtiä taskuihinsa. Nälkä niistä ei mennyt, mutta ne piristivät juuri sen verran, että he jaksaisivat palata takaisin kylään. 

“Ne ovat lähempänä” Hadri sanoi. “Ehkä ne tulevat jo ensi yonä. Ne varmasti vainuavat jotenkin, että me olemme nälkäisiä. Sanotaan, että ne aivan haistavat ihmisten epätoivon ja loytävät aina nälkää näkevät siirtokunnat. Sehän on kuin tulisi valmiiseen ruokapoytään. Meitä ei tarvitse edes ajaa takaa kunhan olemme liian heikkoja pakenemaan”
“No, se olisi sentään nopea kuolema, verrattuna hitaaseen nälkiintymiseen” Nicolas pureskeli lehteään ja alkoi etsiä aluskasvillisuudesta mitä tahansa syotäväksi kelpaavaa. Monet kasvit heidän kotiviidakossaan olivat myrkyllisiä ja sammaleesta sai vain kovia vatsanväänteitä. Pähkinät ja marjat kallion kupeessa kasvavissa pensaissa kypsyisivät vasta ensi kuussa. Nicolas loysi nipullisen syotäväksi kelpaavia juuria ja peitti huolellisesti kaikki jäljet sammaleiden maan kaivamisesta. Siirtokuntalaisia oli kielletty ehdottomasti mylläämästä viidakkoa. 

Pojat huuhtelivat juuret järvivedessä ja istuutuivat rantakiville nauttimaan pientä ateriaansa. Hadri kurottautui kiskaisemaan muutaman lumpeen irti juurineen ja irroitti niiden syotäväksi kelpaavat juuret ja varret lehdistä sekä kauniin kellertävistä kukista.

“Lumpeiden repiminen on kiellettyä, siitä jää näkyvät jäljet” Nicolas huomautti. Hadri kääri lumpeenjuuret päähineenä pitämänsä liinan sisään, siinä hänellä oli päivän toinen ateria illalla kypsennettäväksi. 

“Minä alan kuule olla siinä pisteessä, että kohta revin vaikka syotäväksi kelpaavan kuoren irti puista paljain hampain” hän sanoi kiukkuisesti. Väistämättomästi lähestyvä nälkäkuolema ja päätyminen hoivinikoirien suuhun oli hänestä enemmänkin raivostuttavaa kuin pelottavaa. Oli sietämätontä olla näin avuton luonnonvoimien ja petojen tuomien uhkien edessä. Hän läimäytti vihaisesti vettä lumpeenvarsilla pelästyttäen pakoon parven kullanhohtoisia kaloja. Sekin oli tietenkin kiellettyä. Heidän olisi kuulunut liikkua luonnossa eläimiä yhtään häiritsemättä.

Siirtokuntalaiset olivat kokoontuneet neuvottelutaloon pohtimaan kasvavaa ruuanpuutettaan. Miehet olivat yrittäneet korjata siirtokunnan kontaktilaitetta, mutta siirtokunnan Valvojan, Mikienin, kuoltua viikko sitten kuumetautiin, ei paikalla ollut ketään tekniikan päälle ymmärtävää. He eivä tienneet miten ottaa yhteyttä Keskusmaailmaan. Vain Keskusmaailman avustusalukset toivat ylimääräistä ruokaa niille siirtokunnille joiden sato oli epäonnistunut. Sateen lakoamat pienet pellot eivät olleet tuottaneet syotävää ollenkaan ja etanat soivät suurimman osan vihanneksista. Varatot alkoivat olla vähissä.

Hadri ehdotti, että siirtokunta jättäisi asuinsijansa ja pyrkisi etsimään muita samalla planeetalla asuvia. Näin pienessäkin maailmassa oli aina useampi kuin yksi siirtokunta. Asuinpaikan jättäminen ilman lupaa oli tietenkin kiellettyä, mutta nyt kyseessä oli hätätilanne. Sitäpaitsi hallinnon edustaja, Mikien, oli menehtynyt ja yhteydenpito hallintoon katkennut kokonaan. Jos he olivat näin omillaan, oli heidän tehtävä päätoksiä kohtalostaan omin voimin. Mitä muuta vaihtoehtoa heillä oli? Odottaa paikoillaan nälkäkuolemaa?

Muut vastustivat siirtokunnan jättämistä. Enemmisto asukkaista ei pärjäisi viidakossa, pedot olivat vaarallisia ja Keksusmaailman edustajat tulisivat kuitenkin parin kuukauden sisällä tarkastuskierrokselle. “Kuka takaa, että yksikään meistä on enää silloin elossa?” Hadri kysyi. Siirtokunnan saamattomuus raivostutti häntä jatkuvasti enemmän ja enemmän. He eivä voineet mitään pilaantuneelle sadolle. Eivät osanneet korjata kontaktilaitetta ja pyytää apua. Eivät osanneet etsiä tarpeeksi syotäväksi kelpaavaa ravintoa viidakosta. Eivät voineet petojen hyokätessä tehdä muuta kuin piilotella majoissaan. 

“Meidän on säännosteltävä ruokaa tarkemmin” muut ehdottivat.

“Lähettää teidät nuoret pidemmälle viidakkoon etsimään syotäväksi kelpaavia kasveja - sehän ei ole lakiemme mukaan sallittua, mutta hätätilassa ratkaisu, jonka me kaikki ymmärrämme. Leah on kehittämässä ainetta, jonka kaataminen lehdille karkoittaa etanat ja hyonteiset niitä tappamatta. Uusi sato voi olla valmis jo muutaman kuukauden kuluttua. Meillä on kyllä mahdollisuus selviytyä”

“Ehkä olet oikeassa ja meidän kannattaisi tosiaan yrittää pärjätä omillamme” Nicolas huomautti Hadrille tapaamisen päätyttyä. He istuivat poikien nukkumaparakin takana pureskelemassa lehtiä ja kuuntelivat hämärtyvästä viidakosta kantautuvaa vaimeaa ulvontaa. Siirtokunnan partioitsijoina he tunsivat  viidakon paremmin kuin muut ikäisensä, osasivat suunnistaa siellä ja etsiä syotävääkin huomaamattomasti. Jos jotkut selviäisivät tästä kauhujen täyttämästä kesästä, Hadri ajatteli, niin he. He eivät olleet avuttomia kuten muut siirtokuntalaiset, jotka turhaan raatoivat tuholaisten riivaamilla kasvimailla ja odottiat toiveikkaasti avustusalusta Keskusmaailmasta. 

“Kävellään vain kunnes loydetään toinen siirtokunta” Nicolas jatkoi. “Minä olen hyvä suunnistaja. Kahdestaan meillä on paremmat mahdollisuudet kuin jos koko siirtokunta vaeltaisi, vanhukset, lapset ja sairaat ja raskaana olevat naiset. Me kuljemme nopeasti ja täällä on pakko olla muitakin siirtokuntia. Lähdetään jo tänä yonä! Kohta me olemme liian heikkoja kävelemään päiväkausia”
“Sinä saatat olla jo nyt” Hadri katseli ystäväänsä huolestuneena. Nicolas oli aina ollut hoikka, mutta nyt hänen kylkiluunsa paistoivat selvästi esiin.

“Viis siitä, sinähän aina sanot, että  pelkällä tahdonvoimalla me pääsemme vaikka toiseen maailmaan!” Nicolas vastasi. Tuo lause oli heidän keskinäinen vitsinsä, jonka avulla he olivat kannustaneet toisiaan ollessaan eksyksissä viidakossa partiointiuransa alkuvaiheessa. He kummatkin olivat aina haaveilleet matkustamisesta, maailmojen näkemisestä tämän pienen siirtokunnan ulkopuolella. 

Mutta miten pitkälle he pääsisivät nälkiintyneinä. Hadri, pojista vanhimpana, tunsi olevansa nyt vastuussa myos Nicolasin henkiinjäämisestä ja halusi nopeasti keksiä ratkaisun heidän ongelmaansa. Kaikki nämä lait ja säännot - hän huomasi taas pohtivansa kasvimaat ja viljelmät tuhonneiden etanoiden kykyä aiheuttaa nälänhätä kokonaisessa siirtokunnassa. Pienet, hänen kämmenensä kokoiset etanat, jotka hän voisi murskata jalallaan tuosta vain. Miten hirvittävä ajatus! 

Mutta eläimillä ei täällä ollut lakeja ja määräyksiä suojella muuta elämää. Hoivinikoirat eivät piitanneet heistä, eivätkä etanat, eivätkä kuumetta aiheuttavat hyttyset. Hyttysilläkin taisi olla paremmat mahdollisuudet selviytyä kuin siirtokuntalaisilla.
“Meidän on rikottava monia sääntojä, jos aiomme selvitä” hän sanoi varovasti Nicolasille. Suunnitelma alkoi hahmottua hänen mielessään, mutta sen jokainen yksityiskohta tuntui kauhistuttavalta. Hän ei tiennyt miten toteuttaisi sen, miten selittäisi sen niin lainkuuliaiselle ja kiltille Nicolakselle ja miten selviäisi rangaistuksetta. Hän kaivoi taskustaan esiin partiointipakkauksensa ja huomasi sen pohjalla muutamia vanhan juureskeksin murusia. Hyvinä satovuosina hän oli usein istuskellut järvenrannalla ja ruokkinut sellaisilla kaloja ja vesilintuja. 

“Nicolas, seuraa minua ihan hiljaa!” hän sihahti äkkiä, sieppasi lyhtynsä ja sujahti viidakkoon. Mahdollisimman hiljaisin askelin hän kiirehti polkua pitkin kohti järvenrantaa. Uudelleen alkanut sade rummutti lehtikattoa kaukana hänen yläpuolellaan ja hänen paljaat jalkansa upposivat mutaiseen maahan lähes nilkkoja myoten. Nicolas juoksi hänen perässään, ilman lyhtyä, seuraten vain ystäväänsä kompuroiden välillä myrskyn pudottamiin oksiin  ja irtokiviin. Hadri pysähtyi vasta rantakivetyksellä, laski lyhtynsä maahan ja kumartui heittämään keksinmurut veteen. 

“Mitä sinä tuhlaat...” Nicolas aloitti, mutta sitten aivan mykistyi nähdessään, mitä Hadri teki seuraavaksi: hän sieppasi suurikokoisen punertavakylkisen kalan käsiinsä, iski sen pään murskaksi kiveä vasten ja kääri sitten huolellisesti liinaan, jota yleensä piti päässään hyonteissuojana.
“Meidän on parasta kävellä niin kauas kuin pystymme tänä yonä” Hadri sanoi ja otti taas lyhdyn käteensä. 

“Seurataan jokea etelään, niin voidaan pyydystää näitä lisää joka päivä. Minä ratkaisin juuri, miten me pysymme hengissä siihen asti, kun pääsemme seuraavaan siirtokuntaan”

Hän lähti taas kävelemään rivakasti ja Nicolas tarrasi hätääntyneenä ystävänsä käsivarteen. Nicolas oli kauhuissaan, kerta kaikkiaan järkyttynyt näkemästään. Hän ei ollut milloinkaan kokenut mitään noin kammottavaa. Yleensä niin lempeä ja harkitseva Hadri oli iskenyt avuttoman kalan pään kiveen, murhannut elollisen olennon ja nyt halusi heidän syovän sen! Miten suunnattoman rikoksen hänen ystävänsä oli tehnytkään! 

“Sinä murhasit sen!” hän syytti itkuisesti. “Minä en ikinä suostu syomään sitä!”

Mutta aamuyostä, kun he olivat jo kaukana siirtokunnastaan, hän suostui syomään Hadrin tarjoaman palan ja vaikka sen limaisuus ja omituinen haju tuntuivatkin vastemieliseltä, hänen oli pakko  myontää sen myos voimistavan häntä ja vievän pois kalvavan näläntunteen. Kalan haju ja suomut tuntuivat tarttuvan kaikkialle. Oli mahdotonta siivota pois kaikkia rikoksen jälkiä, vaikka Hadri niitä peittelikin sammalleella. 

“Kai sinä ymmärrät” hän sanoi Nicolasille. “Nyt meidän on tosissamme päästävä toiseen maailmaan”

Tags:

January 22nd, 2012

Minä pidän kiinalaisesta kulttuurista. Elokuvista, musiikista, taiteesta, ruuasta ja sarjakuvista. En pidä Kiinan politiikasta, mutta se ei tee minusta mitenkään ainutlaatuista - eivät pidä monet "oversees chinese" ystäväni tai miehenikään. Kiina on osittain vastuussa nykyisestä maailmanlaajuisesta taloussekoilusta. Kiina vastustaa kaikenlaista separatismia niin kovasti, että avusti Sri Lankaa tamilikapinallisten kukistamisessa tavalla, joka ei oikein siedä päivänvaloa. Kiina on uusi siirtomaaherra Afrikassa. (Tiibet toisaalta mielestäni kannattikin valloittaa, en ole suuri teokratian ja orjuuden ystävä) Ja koska kommunistinen retoriikka tuntuu aika absurdilta maassa jolla on sormet jenkkienkin kukkaronnyoreillä, on kommunismi pitkälti korvattu äärinationalistisella propgandalla. Opiskelin vähän aikaa sitten mandariinikiinaa kurssilla, jonka mukava nuori opettajatar opetti meille kielen lisäksi oppia maastaan täydellisenä paratiisina maan päällä. 

Wuxia-innostuksen myotä kiinalainen elokuva on levinnyt maailmalle ja siihen selvästi panostetaan paljon rahallisesti. Wuxiaa on myos syytetty liiallisesta yltionationalismista. Isänmaallisuudessa ja menneiden aikojen sankarien muistelussa ei ole mitään pahaa, mutta kuten meille suomalaisillekin aina kerrotaan, sen ei pitäisi tarkoittaa muiden halveksuntaa. Verrattuna muihin kiinalaisiin elokuviin (Kuten vaikka loistava City of Life and Death, joka käsitteli järkyttävää aihetta, japanilaisten suorittamaa Nankigin tuhoamista, humaanilla tavalla, ja mihin tahansa Hong Kong-trilleriin) nimenomaan historialliset action-draamat on valjastettu propagandavälineeksi. Kiinnitin tähän huomiota jo viime vuonna ja olen nähnyt monta esimerkkiä siitä miten tätä tehdään. Shaolin, viime vuonna valmistunut elokuva on kuitenkin niin täydellinen esimerkki kaiken ei-kiinalaisen (Toiseuden, lol) täydellisestä demonisoinnista, historian väärentämisestä ja nationalistisesta viestistä fiktiossa.

Lisäksi elokuvassa pahista esitti Nicholas Tse, jota fanityttoilen kovasti...





Evil tea drinking scene...

Aluksi kun pohdin tätä, saamani akateeminen indokrinaatio hirtti päälle, kyllähän me länsimaisetkin näytämme aasialaiset, afrikkalaiset ja intiaanit tyhminä ja pahoina ja niinedelleen. Mutta Westerneissäkin on aina se yksi uljas, joskin raaka päällikko, Red Dawnissa oli yksi hyvä kommunisti :D ja jo 1950-luvulta lähtien... no, päästäkseni Shaolinin edustamaan maailmankuvaan, pitää palata 1910-lukuun, sellaisiin elokuviin kuin "Kansakunnan synty". 

Aloitetaan kaiken ulkomaalaisen demonisoinnista. Elokuva sijoittuu 1900-luvun alun sisällisotiin ja valtataisteluihin, joissa toki ulkomaalaisillakin oli näppinsä pelissä. Tarinan alussa Andy Laun esittämä päähenkilo on paikallinen sotaherra, joka valtaa kaupungin veljensä (Nicholas Tse) avulla, hyokkää luostariin ja uhkailee munkkeja, kerta kaikkiaan paska tyyppi siis. Hän pukeutuu länsimaisiin vaatteisiin ja hänen joukoillaan on länsimaiset uniformut ja aseet. Munkit ja luostari ovat elokuvan keskiossä, menetettyään valtansa ja tyttärensä päähenkilo ryhtyy munkiksi ja hänen veljestään tulee kaupungin uusi, entistä raaempi, johtaja... Muututtuaan paremmaksi mieheksi, päähenkilo pukeutuu luostarin vaatteisiin. Hän, munkkiystävineen, käyttää aina taistelussa vain martial arts-taitojaan, miekkoja ja bambukeppejä, ei milloinkaan, ikinä, tuliaseita. 

Elokuva näyttää hyvältä, mutta on juonellisesti vähän Tintti Kongossa-tason tarinankerrontaa. Nicholas Tsen esittämä Cao haluaa ulkomaisia aseita ja liittoutuu pahojen ulkomaalaisten (kiinalaisia näyttelijoitä sinisillä piilolinsseillä ja irtoparralla, kaikesta päätellen) kanssa. Aseita vastaan hän pakottaa paikallisen rahvaan arkeologisille kaivauksille etsimään taideaarteita, jotka antaa ulkomaalaisille. Orjatyoläisensä hän ampuu rynnäkkokiväärillä maanisesti nauraen...

Anygays, tuollainen juoni oli niin kummallinen, että aloin miettiä miksi kyse oli nimenomaan ulkomaalaisille myytävistä taideaarteista. Nykyäänhän Kiina haluaa kaikki maasta viedyt aarteensa takaisin ja ostaa niitä isoilla rahoilla kansainvälisistä huutokaupoista. Tosiasia on myos, että Kiinan virallinen politiikka Kulttuurivallankumouksen aikana oli tuhota perinteinen kulttuuri ja taideteoksia, temppeleitä yms hajotettiin vallankumouksellisella innolla melkoisesti. Nyt, 2000-luvulla, viesti onkin se, että ulkomaalaisethan tämän aloittivat, he ryostävät taiteemme ja tuhoavat temppelimme. Kulttuurivallankumousta pidetään nykyään ylilyontinä ja liian ekstreeminä (näin opettajanikin sanoi), mutta samalla vallassa oleva klikki ei ole milloinkaan tehnyt kunnolla tiliä aikakauden tuhoista. 

Elokuvan lopussa ulkomaalaiset (britit? jenkit? niitä kutsutaan vain ulkomaalaisiksi) päättävät pommittaa luostarin peittääkseen jälkensä taideaarteiden ryostämisestä ja yhteistyostä Caon terrorihallinnon kanssa. Loogista. Munkit ajetaan pakoon. Googlasin jälkeenpäin tuosta legendaarisesta Shaolin-luostarista, näkojään eri sotaherrat tuhosivat sen useaan kertaan useammallakin eri vuosisadalla. 1900-luvulla paikasta teki selvää tämä mies-http://en.wikipedia.org/wiki/Shi_Yousan
Joka vasta kuulostaakin kiinnostavalta! Tuosta sitä saisi viihdyttävän historiallisen elokuvan! 

Ulkomaalaiset, länsimaiset, japanilaiset yms eivät siis tuhonneet Shaolinia vaan tuo yllä oleva tyyppi. Vähän kuin minä tekisin elokuvan, jossa suomalaiset ampuvat Mainilan laukaukset tai juutalainen salaliitto polttaa Saksan valtiopäivätalon. Historiaa on siis väärennetty propagandasyistä, jotta ulkomaalaiset näyttäisivät pahiksilta. Nuo tekoparralla varustetut länsimaiset pirut muuten nauroivat demonisesti tähdätessään tykillä temppeliä! Kehtasivatkin!


Vaatteilla ja aseilla oli elokuvassa suuri symboliarvo. Ennen parannustaan päähenkilo pukeutui länsimaalaisittain. Hänen hyväsydäminen vaimonsa pukeutui kiinalaisittain. Hänen paha veljensä Cao pukeutui länsimaalaisittain, paitsi viimeisessä kohtauksessa, jossa hänellä on perinteiset vaatteet. Ei mikään ihme, sillä hän katuu vielä tekojaan nähdessään veljensä uhrautuvaisuuden.

Tämä sama "ulkomaalaiset vaikutteet paha" asenne näkyi myos aseissa. Munkit harjottivat perinteisiä taistelulajeja ja voittivat keppeineen kiväärillä varustautuneen sotilaat... Erityisen symbolistisessa kohtauksessa Cao hyokkää luostariin ja tappaa luostaria viimeisen voimin puolustavan munkin harvinaisen näyttävästi: hän tempaisee vieressään seisovilta alaisilta pistimet irti kivääreistä ja silpoo kaksin käsin munkin sellaisella raivolla, että "väkivallan estetisointi" olisi terminä tuota kuvaamaan understatement. 


Elokuvan viesti oli siis hyvin selkeä. Ulkomaalaiset pahoja. Munkkien ja jalojen kyläläisten muodostama yhteiso harmonien ja hyvä. Mielenkiintoisena yksityiskohtana yhden Caon orjatyomaalle kaapatun pojan nimi oli "Daniel", pohdin tuota ylianalyyttisessa mielessäni jonkin verran. Kristityt aasialaiset tunnistaa etunimestä ja kristinusko on kasvussa Kiinassa. Ehkä tuon nimen pointti (ja tämä Daniel oli ainoa nimeltä mainittu kyläläinen) oli se, että vaikka olisitkin kristitty, olet kuitenkin kiinalainen äläkä luota ulkomaalaisiin, vaikka ne olisivatkin samaa uskontoa. 

Ensimmäinen kysymys, joka tulee mieleen tällaisen taidepläjäyksen jälkeen on miksi? Miksi honkongilainen Lau tai Kanadassa syntynyt Tse ja Jackie  Chan pikkuroolissa ovat tässä? Tai miksi hongkongilainen ohjaaja tekisi tällaisen elokuvan? Vihaavatko he  ulkomaalaisia? Tietenkään eivät, mieheni mukaan Tse on IRL aika ylimielinen kanadalaisuudestaan eikä näinollen varmasti kaikista isänmaallisimpien suosiossa. Sitäpaitsi, kuten miehenikin on kokenut, ei-mannerkiinalainen kiinalainen on ulkomaalainen Kiinassa itsekin. 

Tuollainen elokuva ei myoskään karkota länsimaisia katsojia, vaikka länsimainen vastine olisi se, että Spielberg filmaisi seuraavaksi sen Tintin Kongossa, jonka jo aiemmin mainitsin. Toki suurin osa elokuvan arvostelijoista on netissä sitä mieltä, että nyt propaganda-ja melodraamavaihde oli ärsyttävän näkyvästi päällä, mutta ei se saa ketään boikotoimaan Jackie Chanin tuotantoa. Sekä näyttelijoille, että ohjaajalle kyse on rahasta. Näistä leffoista saa massia. Tosiasiallinen tarkoitettu yleiso on mannerkiinalaiset ja myos elokuvan viesti on heitä varten. 

Mutta miksi ulkomaalaiset pitäisi nyt esittää huonossa valossa?  Kaikki ulkomaalaiset japanilaisista britteihin? Kuten sanoin, nationalismi on korvannut kommunismin. Kiina on taloudellisesti nousussa, mutta sillä on uhkakuvia - uiguurien ja tiibettiläisten separatismi, kilpailutilanne Intian kanssa ja pelko siitä, että muualla maailmassa noussut demokratia-aktivismi leviäisi sen alueelle. Olen itse sitä mieltä, että enemmisto kiinalaisista on tyytyväisiä nykyiseen maahansa aivan tosissaan eikä nousemassa barrikadeille suistaakseen kommunistisen puolueen vallasta. Elintason nousu ja elämänmeno yhden sukupolven sisällä on niin suuri - minun vanhempieni sukupolvi koki kulttuurivallankumousen ja "suuren harppauksen", heidän lapsensa tulevat tänne shoppailemaan ja opiskelemaan englantia. En usko, että edes maan johto vihaa ulkomaalaisia (meistä on siihen liikaa hyotyä), sen antama viesti on vain sellainen, että ulkomaalainen, ei-kiinalainen "toiseus" muodostaa uhan maan koheesiolle. Demokratialiikkeet ovat länsimaista hapatusta ja uiguurien ja tiibetiläisten tavoin ne saattavat ajaa maan samanlaiseen kaaokseen, missä se oli Shaolin-elokuvan kuvaamalla aikakaudella. Mikä tietenkin on totta, Ancien Regimen kumoamista seuraa aina kaaos ja sisäinen konflikti. Eivät he väärässäkään ole, vaikka ajavat asiaansa epärehellisin ja rasistisin keinoin.

Boko Haram on tietenkin tuo nigerialainen islamistinen terroristijärjesto joka on käynyt viime aikoina maan kristittyjen kimppuun. Boko Haram "länsimainen oppi on syntiä", vastustaa kaikkea länsituontia, kristinuskoa ja maan koulutuslaitosta. Mikä tietysti on ironista, koska myos Islam on tuontiusko Afrikassa. Ja nyt kiinalaisten harmoniaa kuvastava Buddhismi Kiinassa. Mutta tällainenhan maailma on.

Hyvää kiinalaista uuttavuotta ja Lohikäärmeen vuotta! Tässä taloudessa valmistaudutaan pian juhla-aterialle ystävien luona :)

January 19th, 2012

Parhaat levyt 2011

Share
hhmmmartti
Entäs sitten hyvä musiikki? 

2011 oli pettymyksien vuosi useamman yhteen kohdalla. VNV Nation, joka on liukunut ripeästi alamäkeä viime vuosien ajan julkaisi levyn, jota en edes hankkinut, koska se kuulosti tylsimmältä eurotrancelta. Covenant julkaisi levyn Lightbringer, jossa tykkäsin ehkä kahdesta kappaleesta. Industrial-ihme Dismantled julkaisi sarjamurhaaja-teemaisen albumin jonka pelkkä olemassa olo harmittaa minua. 



Syystä tai toisesta tykkään aina korkeintaa kahdesta kappaleesta Covenantin kaikilla levyillä. Ja niistä kappaleista, joista tykkään, tykkään todella kovasti.




Konemusiikin vähän joka laitaa kokeileva Haujobb julkaisia levyn, josta pidän oikein paljon. Haujobbin levy "Dead Market" on hyvin erilainen levy dystopia-teemalla - melodisesti rauhallinen ja jollain tavalla lohdullinen, suorastaan houkutteleva. Ehkä tämä tarjoaa nyt sitä spengleriläistä raunioilla tanssimista, mitä Niko lupaili minulle syntymäpäiväonnitteluissaan?



Electro-Industrialin veteraaneilta, Project Pitchforkilta, tuli myos uusi levy "Quantum Mechanics". Tuttuun tapaan tarjolla oli sekalainen kokoelma naiivia maailmanparannusta, loistavasti toimivaa ilkeää uhoa ja satumaista tunnelmointia. 



Uusin loytoni on hyvin nuori, vasta pari levyä tehnyt BLAME, joka musiikillisesti on sekoitus industrialia, konepoppia ja ambientia. Yhtye on Serbiasta, ja kumpikin tähän asti julkaistu levy on hyvin spekulatiivista ja dystooppista teemamusiikkia. Euroopan lähihistorian tuntien tuo yhdistelmä tuntuu hyvin kiehtovalta. Serbithän ovat nykyajan virallisia pahiksia...

Tänä vuonna onkin sitten odotettavissa jotekin ihastuttavaa - suosikkiyhtyeeni Mind.in.a.box julkaisee uuden levyn ensi viikolla! Tilasin tuon jo ennakkoon teaserin perusteella.
Tags:
Powered by LiveJournal.com