Paheneva nälkä heikotti ja Hadri sai vain vaivalloisesti kiivettyä kallion huipulle. Tuolta vartiopaikalta katsottuna koko maailma oli pelkkää vihreää - loputon viidakko, lumpeiden pilkuttama turkoosinvärinen järvenselkä ja sammal kallionpinnalla. Ilma oli kostea ja kuuma. Viidakkokuoriaiset sirittivät, linnut kaukana puiden latvoissa sirkuttivat ja huhuilivat ja kaukaa - mutta ei niin kaukaa kuin eilen - kuului hoivinikoirien ulvonta. Hadri yritti päätellä miten monen kilometrin päässä lauma oli tänään. Hän laskeutui vartiokalliolta ja pyyhki hikisiä kiharoita pois otsaltaan. Nicolas, hänen vartiotoverinsa, kyykisteli pansaikossa poimien mehulehtiä taskuihinsa. Nälkä niistä ei mennyt, mutta ne piristivät juuri sen verran, että he jaksaisivat palata takaisin kylään.
“Ne ovat lähempänä” Hadri sanoi. “Ehkä ne tulevat jo ensi yonä. Ne varmasti vainuavat jotenkin, että me olemme nälkäisiä. Sanotaan, että ne aivan haistavat ihmisten epätoivon ja loytävät aina nälkää näkevät siirtokunnat. Sehän on kuin tulisi valmiiseen ruokapoytään. Meitä ei tarvitse edes ajaa takaa kunhan olemme liian heikkoja pakenemaan”
“No, se olisi sentään nopea kuolema, verrattuna hitaaseen nälkiintymiseen” Nicolas pureskeli lehteään ja alkoi etsiä aluskasvillisuudesta mitä tahansa syotäväksi kelpaavaa. Monet kasvit heidän kotiviidakossaan olivat myrkyllisiä ja sammaleesta sai vain kovia vatsanväänteitä. Pähkinät ja marjat kallion kupeessa kasvavissa pensaissa kypsyisivät vasta ensi kuussa. Nicolas loysi nipullisen syotäväksi kelpaavia juuria ja peitti huolellisesti kaikki jäljet sammaleiden maan kaivamisesta. Siirtokuntalaisia oli kielletty ehdottomasti mylläämästä viidakkoa.
Pojat huuhtelivat juuret järvivedessä ja istuutuivat rantakiville nauttimaan pientä ateriaansa. Hadri kurottautui kiskaisemaan muutaman lumpeen irti juurineen ja irroitti niiden syotäväksi kelpaavat juuret ja varret lehdistä sekä kauniin kellertävistä kukista.
“Lumpeiden repiminen on kiellettyä, siitä jää näkyvät jäljet” Nicolas huomautti. Hadri kääri lumpeenjuuret päähineenä pitämänsä liinan sisään, siinä hänellä oli päivän toinen ateria illalla kypsennettäväksi.
“Minä alan kuule olla siinä pisteessä, että kohta revin vaikka syotäväksi kelpaavan kuoren irti puista paljain hampain” hän sanoi kiukkuisesti. Väistämättomästi lähestyvä nälkäkuolema ja päätyminen hoivinikoirien suuhun oli hänestä enemmänkin raivostuttavaa kuin pelottavaa. Oli sietämätontä olla näin avuton luonnonvoimien ja petojen tuomien uhkien edessä. Hän läimäytti vihaisesti vettä lumpeenvarsilla pelästyttäen pakoon parven kullanhohtoisia kaloja. Sekin oli tietenkin kiellettyä. Heidän olisi kuulunut liikkua luonnossa eläimiä yhtään häiritsemättä.
Siirtokuntalaiset olivat kokoontuneet neuvottelutaloon pohtimaan kasvavaa ruuanpuutettaan. Miehet olivat yrittäneet korjata siirtokunnan kontaktilaitetta, mutta siirtokunnan Valvojan, Mikienin, kuoltua viikko sitten kuumetautiin, ei paikalla ollut ketään tekniikan päälle ymmärtävää. He eivä tienneet miten ottaa yhteyttä Keskusmaailmaan. Vain Keskusmaailman avustusalukset toivat ylimääräistä ruokaa niille siirtokunnille joiden sato oli epäonnistunut. Sateen lakoamat pienet pellot eivät olleet tuottaneet syotävää ollenkaan ja etanat soivät suurimman osan vihanneksista. Varatot alkoivat olla vähissä.
Hadri ehdotti, että siirtokunta jättäisi asuinsijansa ja pyrkisi etsimään muita samalla planeetalla asuvia. Näin pienessäkin maailmassa oli aina useampi kuin yksi siirtokunta. Asuinpaikan jättäminen ilman lupaa oli tietenkin kiellettyä, mutta nyt kyseessä oli hätätilanne. Sitäpaitsi hallinnon edustaja, Mikien, oli menehtynyt ja yhteydenpito hallintoon katkennut kokonaan. Jos he olivat näin omillaan, oli heidän tehtävä päätoksiä kohtalostaan omin voimin. Mitä muuta vaihtoehtoa heillä oli? Odottaa paikoillaan nälkäkuolemaa?
Muut vastustivat siirtokunnan jättämistä. Enemmisto asukkaista ei pärjäisi viidakossa, pedot olivat vaarallisia ja Keksusmaailman edustajat tulisivat kuitenkin parin kuukauden sisällä tarkastuskierrokselle. “Kuka takaa, että yksikään meistä on enää silloin elossa?” Hadri kysyi. Siirtokunnan saamattomuus raivostutti häntä jatkuvasti enemmän ja enemmän. He eivä voineet mitään pilaantuneelle sadolle. Eivät osanneet korjata kontaktilaitetta ja pyytää apua. Eivät osanneet etsiä tarpeeksi syotäväksi kelpaavaa ravintoa viidakosta. Eivät voineet petojen hyokätessä tehdä muuta kuin piilotella majoissaan.
“Meidän on säännosteltävä ruokaa tarkemmin” muut ehdottivat.
“Lähettää teidät nuoret pidemmälle viidakkoon etsimään syotäväksi kelpaavia kasveja - sehän ei ole lakiemme mukaan sallittua, mutta hätätilassa ratkaisu, jonka me kaikki ymmärrämme. Leah on kehittämässä ainetta, jonka kaataminen lehdille karkoittaa etanat ja hyonteiset niitä tappamatta. Uusi sato voi olla valmis jo muutaman kuukauden kuluttua. Meillä on kyllä mahdollisuus selviytyä”
“Ehkä olet oikeassa ja meidän kannattaisi tosiaan yrittää pärjätä omillamme” Nicolas huomautti Hadrille tapaamisen päätyttyä. He istuivat poikien nukkumaparakin takana pureskelemassa lehtiä ja kuuntelivat hämärtyvästä viidakosta kantautuvaa vaimeaa ulvontaa. Siirtokunnan partioitsijoina he tunsivat viidakon paremmin kuin muut ikäisensä, osasivat suunnistaa siellä ja etsiä syotävääkin huomaamattomasti. Jos jotkut selviäisivät tästä kauhujen täyttämästä kesästä, Hadri ajatteli, niin he. He eivät olleet avuttomia kuten muut siirtokuntalaiset, jotka turhaan raatoivat tuholaisten riivaamilla kasvimailla ja odottiat toiveikkaasti avustusalusta Keskusmaailmasta.
“Kävellään vain kunnes loydetään toinen siirtokunta” Nicolas jatkoi. “Minä olen hyvä suunnistaja. Kahdestaan meillä on paremmat mahdollisuudet kuin jos koko siirtokunta vaeltaisi, vanhukset, lapset ja sairaat ja raskaana olevat naiset. Me kuljemme nopeasti ja täällä on pakko olla muitakin siirtokuntia. Lähdetään jo tänä yonä! Kohta me olemme liian heikkoja kävelemään päiväkausia”
“Sinä saatat olla jo nyt” Hadri katseli ystäväänsä huolestuneena. Nicolas oli aina ollut hoikka, mutta nyt hänen kylkiluunsa paistoivat selvästi esiin.
“Viis siitä, sinähän aina sanot, että pelkällä tahdonvoimalla me pääsemme vaikka toiseen maailmaan!” Nicolas vastasi. Tuo lause oli heidän keskinäinen vitsinsä, jonka avulla he olivat kannustaneet toisiaan ollessaan eksyksissä viidakossa partiointiuransa alkuvaiheessa. He kummatkin olivat aina haaveilleet matkustamisesta, maailmojen näkemisestä tämän pienen siirtokunnan ulkopuolella.
Mutta miten pitkälle he pääsisivät nälkiintyneinä. Hadri, pojista vanhimpana, tunsi olevansa nyt vastuussa myos Nicolasin henkiinjäämisestä ja halusi nopeasti keksiä ratkaisun heidän ongelmaansa. Kaikki nämä lait ja säännot - hän huomasi taas pohtivansa kasvimaat ja viljelmät tuhonneiden etanoiden kykyä aiheuttaa nälänhätä kokonaisessa siirtokunnassa. Pienet, hänen kämmenensä kokoiset etanat, jotka hän voisi murskata jalallaan tuosta vain. Miten hirvittävä ajatus!
Mutta eläimillä ei täällä ollut lakeja ja määräyksiä suojella muuta elämää. Hoivinikoirat eivät piitanneet heistä, eivätkä etanat, eivätkä kuumetta aiheuttavat hyttyset. Hyttysilläkin taisi olla paremmat mahdollisuudet selviytyä kuin siirtokuntalaisilla.
“Meidän on rikottava monia sääntojä, jos aiomme selvitä” hän sanoi varovasti Nicolasille. Suunnitelma alkoi hahmottua hänen mielessään, mutta sen jokainen yksityiskohta tuntui kauhistuttavalta. Hän ei tiennyt miten toteuttaisi sen, miten selittäisi sen niin lainkuuliaiselle ja kiltille Nicolakselle ja miten selviäisi rangaistuksetta. Hän kaivoi taskustaan esiin partiointipakkauksensa ja huomasi sen pohjalla muutamia vanhan juureskeksin murusia. Hyvinä satovuosina hän oli usein istuskellut järvenrannalla ja ruokkinut sellaisilla kaloja ja vesilintuja.
“Nicolas, seuraa minua ihan hiljaa!” hän sihahti äkkiä, sieppasi lyhtynsä ja sujahti viidakkoon. Mahdollisimman hiljaisin askelin hän kiirehti polkua pitkin kohti järvenrantaa. Uudelleen alkanut sade rummutti lehtikattoa kaukana hänen yläpuolellaan ja hänen paljaat jalkansa upposivat mutaiseen maahan lähes nilkkoja myoten. Nicolas juoksi hänen perässään, ilman lyhtyä, seuraten vain ystäväänsä kompuroiden välillä myrskyn pudottamiin oksiin ja irtokiviin. Hadri pysähtyi vasta rantakivetyksellä, laski lyhtynsä maahan ja kumartui heittämään keksinmurut veteen.
“Mitä sinä tuhlaat...” Nicolas aloitti, mutta sitten aivan mykistyi nähdessään, mitä Hadri teki seuraavaksi: hän sieppasi suurikokoisen punertavakylkisen kalan käsiinsä, iski sen pään murskaksi kiveä vasten ja kääri sitten huolellisesti liinaan, jota yleensä piti päässään hyonteissuojana.
“Meidän on parasta kävellä niin kauas kuin pystymme tänä yonä” Hadri sanoi ja otti taas lyhdyn käteensä.
“Seurataan jokea etelään, niin voidaan pyydystää näitä lisää joka päivä. Minä ratkaisin juuri, miten me pysymme hengissä siihen asti, kun pääsemme seuraavaan siirtokuntaan”
Hän lähti taas kävelemään rivakasti ja Nicolas tarrasi hätääntyneenä ystävänsä käsivarteen. Nicolas oli kauhuissaan, kerta kaikkiaan järkyttynyt näkemästään. Hän ei ollut milloinkaan kokenut mitään noin kammottavaa. Yleensä niin lempeä ja harkitseva Hadri oli iskenyt avuttoman kalan pään kiveen, murhannut elollisen olennon ja nyt halusi heidän syovän sen! Miten suunnattoman rikoksen hänen ystävänsä oli tehnytkään!
“Sinä murhasit sen!” hän syytti itkuisesti. “Minä en ikinä suostu syomään sitä!”
Mutta aamuyostä, kun he olivat jo kaukana siirtokunnastaan, hän suostui syomään Hadrin tarjoaman palan ja vaikka sen limaisuus ja omituinen haju tuntuivatkin vastemieliseltä, hänen oli pakko myontää sen myos voimistavan häntä ja vievän pois kalvavan näläntunteen. Kalan haju ja suomut tuntuivat tarttuvan kaikkialle. Oli mahdotonta siivota pois kaikkia rikoksen jälkiä, vaikka Hadri niitä peittelikin sammalleella.
“Kai sinä ymmärrät” hän sanoi Nicolasille. “Nyt meidän on tosissamme päästävä toiseen maailmaan”
![[info]](http://l-stat.livejournal.com/img/userinfo.gif?v=92.1){kind=small}
amused
bitchy
artistic
awake
